Elokuva-arvio: Bohemian Rhapsody

Bohemian Rhapsody

(2018)

Ohjaus: Bryan Singer, Dexter Fletcher

Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Allen Leech, Aaron McCusker

Kesto: 134 minuuttia
Ikäraja: K12
IMDB- linkki: https://www.imdb.com/title/tt1727824

Epätasainen elämäkertaelokuva Freddie Mercuryn elämästä ja Queen-yhtyeen vaiheista

Olen armoton Queen -fani, joka on ala-asteella opiskellut englantia muun muassa Miraclen ja Innuendon levynkansista. Jos minulla olisi aikakone, niin matkustaisin jonnekin 70-luvulle kuuntelemaan Queen II -levyn keikkaa.

Queenin ja Freddie Mercuryn vaiheista kertovalla elokuvalla Bohemian Rhapsodylla oli pitkä ja vaikea tie elokuvateattereihin. Näyttelijöitä vaihtui ennen kuvauksien alkamista ja varsinainen ohjaaja Bryan Singer jätti työnsä kesken erinäisten syytöksien takia. Hänen työnsä vei loppuun Dexter Fletcher. Elokuvaan vaikuttivat vahvasti myös Queenin jäsenet Brian May ja Roger Taylor. He ovat itse olleet läsnä tapahtumissa ja heillä on paljon sisäpiirin tietoa, toisaalta he saattoivat myös vaikuttaa siihen mikä jätetään kertomatta.

Minua ei haittaa, että elokuvassa on otettu paljon vapauksia esimerkiksi kappaleiden julkaisuajankohdan tai muiden yksityiskohtien suhteen. Elokuvan ei ole tarkoituskaan käsitellä Queenin tai Mercuryn kaikkia vaiheita. Teoksesta on haluttu rakentaa hyvän mielen elokuva eikä dokumentti. Tietyt vaiheet kuitenkin ohitetaan joko kokonaan tai erittäin pintapuolisesti. Samalla hyvin olennaisia mutkia on vedetty dramaattisuuden vuoksi suoriksi.

Elokuvassa annettiin ymmärtää, että Freddien sooloura aiheutti bändin välirikon ja että bändillä oli takanaan vuosien tauko yhdessä soittamisesta ennen Live Aid -konserttia. Todellisuudessa May ja Taylor julkaisivat soololevynsä ennen Freddietä. Queenin edellinen kiertue oli loppunut kahdeksan viikkoa aikaisemmin. Konsertissa soitetut kappaleet olivat Bob Geldofin toiveesta Queenin tuttuja hittejä, jotka bändi olisi osannut soittaa vaikka silmät kiinni.

En pitänyt siitä, miten Freddien HIV-tartunnasta lypsettiin yleisöltä tunteita. Ehkä tilanne oli oikeastikin tuon kaltainen, mutta ei tapahtunut tuolloin. Silti katsoja liikuttuu, mutta oikeastaan väärässä kohdassa. Myös Live Aid -konsertista oli tehty Live-AIDS -konsertti. Sitä Freddie tuskin olisi halunnut! Hän kertoi sairaudestaan bänditovereilleen vasta paljon myöhemmin eikä edes tiennyt sairaudestaan Live Aidin aikaan.

Tieto HIV-tartunnasta luo pitkän varjonsa koko hyväntekeväisyyskonsertin ylle ja antaa siinä soitetuille kappaleille sellaisia hyvästijättämisen sävyjä, joita niissä ei ole. Live Aidin jälkeen Queen kävi vielä kiertueella ja teki kaksi levyä. Elokuva päättyy konsertin päättymiseen ja lopputeksteissä kerrotaan Freddien kuolemasta. Olisi ehkä kannattanut jatkaa elokuvaa viimeisen levyn tekemiseen asti.

Koskettavinta elokuvassa oli Freddien korskean ulkokuoren alla piilevä yksinäisyys ja nuoren Freddien sisäinen epävarmuus, jota Rami Malek tulkitsi onnistuneesti. Malek voitti elokuvasta parhaan miespääosan Oscarin ja on voittonsa ansainnut. Myös muut bändin jäseniä esittävät näyttelijät tekevät kelpo roolisuoritukset, samoin kuin Freddien nuoruusvuosien morsianta esittävä Lucy Boynton sekä Freddien loppuvuosien kumppania Jim Huttonia esittävä Aaron McCusker.

Elokuvan musiikki voitti kaksi Oscaria ja leikkaus yhden. Erityisesti musiikkipalkinnot ovat ansaittuja. Sitä paitsi mitä muuta musiikki voi olla kuin hyvää, jos se on Queeniä?

Teatteri: Kauhutarinoita - Ghost Stories

Missä: Tampereen Komediateatterissa, Lapintie 3a, 33100 Tampere

Milloin: Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys oli keskiviikkona 3.10.2018. Esityksiä on 3.10. 2018–9. 3.2019. Tästä linkistä pääset näytelmän omalle sivulle 

Esityksen kesto: ei ilmoitettu

Ikäraja: K-14

Alkuperäisteos: Jeremy Dyson ja Andy Nyman

Suomennos: Timo Mikkola

Ohjaus: Teemu Ojala

Valo- ja äänisuunnittelu: Janne Auvinen

Lavastus: Oskari Löytönen

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Maskeeraus ja kampaussuunnittelu: Johanna Vänttinen

Teatteriarvio

Kävin katsomassa esityksen perjantaina 16.11.2018. Ghost Stories - Kauhutarinoita on näytelmä, jonka loputtua yleisöä pidetään pitämään tarinoiden salaisuudet omana tietonaan. Itse en ennen näytelmän katsomista lukenut mitään muita ennakkotietoja kuin ne, mitä teatterin sivuilla oli. Tästä syystä myös näyttelijälistaus on tekstin alla eikä yläpuolella kuten yleensä. Suosittelen, että et ota näytelmästä liikaa selvää etukäteen.

Kummitus on kuolleen ihmisen henki, joka voi halutessaan näyttäytyä eläville. Kummitusten uskotaan esiintyvän siellä, missä ne ovat eläessään olleet tai niille läheisten ihmisten luona. Uskotaan myös, että kummitus ei voi siirtyä tuonpuoleiseen ennen kuin on saanut sielulleen rauhan.

Kummitustarinat ovat osa suullista kansanperinnettä. Kummitustarina voi olla minkälainen kertomus tahansa, mutta usein siihen liittyy jonkinlainen opetus tai varoitus. Kummituksen ilmestyminen voi liittyä johonkin selvittämättä jääneeseen tapahtumaan, kummittelupaikalla tapahtuneeseen vääryyteen tai kummitus voi tuoda viestejä eläville.

Ghost Stories – Kauhutarinoita -näytelmässä pääsemme seuraamaan parapsykologian professori Philip Goodmanin luentoa. Hän esittelee kummittelun ja kummitustarinoiden historiaa. Hän kertoo, että moni aiemmin varmana pidetty kummittelutapaus on myöhemmin todettu huijaukseksi. Goodman esittelee luennollaan myös kummitustarinoita, joiden todenperäisyydestä ei ole varmuutta. Näiden tarinoiden varaan näytelmä rakentuu.

Ghost Stories – Kauhutarinoita voi katsoa ainakin kahdella tapaa. Voi pelätä turvallisesti katsomossa (vai voiko sittenkään? Koska kylmä käsi laskeutuu olkapäälle?) ja seurata toisten pelkoa näyttämöllä. Kauhutarinoita voi myös katsoa kertomuksina hyvästä ja pahasta, vastuunottamisesta ja valitsemisesta. Tarinoina siitä, miten valintamme ja tekomme seuraavat meitä, halusimme tai emme.

Näytelmässä on hetkiä jolloin arkinen muuttuu kauheaksi. Jollekin kauhusta tulee arkipäivää. Välillä katsojalla on mahdollisuus henkäistä helpotuksesta, mutta koskaan ei tiedä, koska seuraava säikähdys tulee. Paras siis pysyä valppaana koska ei tiedä mihin tai milloin kaikki loppuu. Mikäli näytelmän käy katsomassa toisen kerran, voi huomata vihjeitä tulevasta pitkin matkaa. Onko silmännurkassasi näkyvä liike haamu vai sittenkin auringon heijastus rannekellosta?

Lavastus muuntuu moneksi lähes huomaamatta. Kauhutarinat luottavat tunnelmanluonnissa valon ja pimeyden vaihteluun. Se mitä ei näe, pelottaa eniten. Kun mitään ei näe, niin mieli luo paljon nähtävää. Keskiössä ovat päähenkilöiden mielenmaisemat joita puvustus ja lavastus hienosti tukevat.

Rooleissa: Marko Keskitalo, Jarmo Perälä, Harri Kailanto, Aleksi Huhtanen, Kalle Kause

Ääninäyttelijät: Jevgeni Haukka, Sanna Majanlahti, Leena Rousti, Rauli Jokelin, Reetta Lamppu, Maisa Ojala, Anna Lemetyinen, Juha Koivunen

Ghost Stories -elokuva

Näytelmän innoittamana päätin katsoa myös samasta aiheesta tehdyn elokuvan. Jeremy Dyson ja Andy Nyman käsikirjoittivat ja ohjasivat ja näytelmästään elokuvasovituksen Ghost Stories (2017). Nyman näytteli sekä alkuperäisnäytelmän että elokuvaversion pääosassa.

Katselukokemukseeni vaikutti se, että olin juuri nähnyt Ghost Stories – Kauhutarinoita -näytelmän ja tiesin, mitä tulee tapahtumaan. En kuitenkaan tiennyt miten ja mistä näkökulmasta tapahtumat kerrotaan. Elokuva tarjoaakin toisenlaisen ja samalla etäisemmän näkökulman samaan tarinaan. Osassa kohtauksista elokuvan keinot mahdollistavat sellaista samanaikaisuutta jota voisi olla vaikea toteuttaa näyttämöllä.

Valon ja pimeyden vaihtelu ei ole televisiosta yhtä vaikuttavaa seurattavaa kuin pimeän keskeltä teatterisalista. Osa kohtauksista toimii selvästi paremmin näyttämöllä kuin ruudulla. Elokuvan kummitukset ovat klassisia elokuvakauhistuksia, mikä elokuvan muuhun tasoon nähden on vähän laimeaa. Tunnelmanluonnissa Ghost Stories onnistuu hyvin. Katsojalle tulee alusta asti tunne, että jokin on pielessä, mutta vaikea sanoa tarkkaan mikä. Elokuva pitää otteessaan loppuun asti.

Tampereen Komediateatterin esteettömyys:

Tampereen komediateatterin ulko-ovella on pitkä ja loiva pyörätuoliramppi. Teatterissa on induktiosilmukka. Kuulokojeen käyttäjiä varten teatterisaliin on asennettu kiinteä induktiosilmukkajärjestelmä, jonka teatterihenkilökunta ilmoitti toimivan koko katsomossa.

Katsomossa on kaksi pyörätuolipaikkaa liikuntaesteisille ja ne sijaitsevat rivin 11 päädyssä. Tampereen komediateatteri pyytää ilmoittamaan pyörätuolista tai muusta liikuntaesteestä lippua varatessa, koska pyörätuolipaikkoja on rajallinen määrä.

Teatteri: Macbeth

Macbeth (Pasi Nikula) katselee käsiään: Surullinen näky.
Taustalla Lady Macbeth (Merita Seppälä) 

Missä: Salon teatterissa, Mariankatu 3, 24100 Salo

Milloin: Ensi-ilta oli perjantaina 28.9.2018.

Seuraavat esitykset 30.9 – 15.12.2018. Tästä linkistä pääset näytelmän omalle sivulle.

Kävin katsomassa esityksen lauantaina 13.10.2018.

Esityksen kesto: Noin 2 h 30 min väliaikoineen.

Ikäraja: Näytelmää ei suositella alle 16-vuotiaille.

Alkuperäisteos: William Shakespeare

Suomennos: Matti Rossi

Ohjaus ja sovitus: Pauliina Salonius

Video- ja Äänisuunnittelu: Marcus Lindén

Valo- ja videokuvaus: Mika Nurmi

Valosuunnittelu: Timo A. Aalto

Lavastus: Riku Suvitie

Pukusuunnittelu: Taija Jokilehto

Maskeeraus: Marika Torvinen

Esiintyjät: Päärooleissa Pasi Nikula (Macbeth) ja Merita Seppälä (Lady Macbeth).

Muissa rooleissa (aakkosjärjestyksessä), Gerhard Gilbert, Anne-Maija Gilbert, Selja Isojunno Sari Koskela, Tristan Kulmala, Esa Lehtinen, Kimmo Lehto, Susanna Mäntylä, Mikko Polojärvi, Johanna Saarinen, Anni Salomaa, Jerry Sarlin, Juhani Suomi, Sanni Suvila-Nuutinen ja Armi the dog.

Esinäytös:

Toissa keväänä esitin näyttelijätuttavalleni toiveita näytelmistä, joita toivoisin tulevaksi lähiteattereiden ohjelmistoon: Tehkää jotain Shakespearea kuten vaikkapa Myrsky tai Macbeth. Tuttavani lupasi viedä asiaa eteenpäin. Kului tovi ja luin Turun Sanomista, että Salon teatterin ohjelmistoon tulee syksyllä 2018 Macbeth. Heti uutisen luettuani päätin, että tämä on päästävä katsomaan! Olen toivonut tiettyä näytelmää ja nyt se on ohjelmistossa. Tuntui etuoikeutetulta ja jännittävältä mennä katsomaan tämä.

Macbeth jatkaa ohjaaja Pauliina Saloniuksen ihmisen hyvyyttä ja pahuutta käsittelevien ohjausten sarjaa. Aiemmat näytelmät ovat Dogville vuonna 2012, Peer Gynt vuonna 2015 ja Jekyll & Hyde vuonna 2017.

Vuonna 2017 olin käynyt Salon teatterissa katsomassa Jekyll ja Hyde –näytelmän joten odotukseni näyttelijöistä ja ohjaajasta olivat korkealla. Olen todella iloinen, että pieni teatteri uskaltaa ottaa ohjelmistoonsa isoja näytelmiä ja tekee näin upeaa työtä. Pidän myös teatteritalosta, ja lämpiön käyttö näyttämön osana hämmästytti tälläkin kertaa, vaikka nyt sitä osasi odottaa.

Esivalmisteluina ennen näytelmää olin lukenut sekä proosamuotoisen Macbethin suomeksi että sarjakuvamuotoisen alkuperäiskielisen tekstin.

Teatteriarvio

Salon teatterin Macbethissa on kohtauksesta toiseen tiivistyvä, raskas ja pahaenteinen tunnelma, joka sakenee ensimmäisen näytöksen loppua kohden eikä päästä otteestaan ennen loppua. Näytelmä etenee nopeatempoisesti ja vääjäämättä kohti tuhoa. Salon teatterin versiosta on jätetty pois Hekaten ja noitien kohtaaminen, jonka useat Shakespeare-tutkijat uskovat lisätyn jälkikäteen tunnelmaa keventämään (kolmas näytös, viides kohtaus). Tunnelmaa ei kevennetä millään, vaikka yleisöstä muutaman hermostuneen naurahduksen kuuleekin.

Lavastus on hyvin pelkistetty ja kuitenkin monipuolinen. Valaistus korostaa kohtauksien tunnelmaa ja tilanteita erittäin hyvin. Lavastuksen väreinä ovat musta, valkoinen ja valaistuksella luotu punainen.

Osana lavastusta on videoprojisointi. Sen avulla kerrotaan ajan kulusta ja pääparin tunteista ja tunnelmista. Kesäinen metsä toimii vahvana kontrastina kaikelle mustalle ja valkoiselle. Ainoa huono puoli videoprojisoinnissa oli se, että sen taustalla olevat lavasteet tuovat muutaman rypyn kuvaan, välillä suoraan kuvassa olevien henkilöiden kasvoihin.

Musta, valkoinen ja punainen toistuvat myös puvustuksessa. Tehosteena on sinistä ja kultaa. Eri henkilöhahmot on helppo tunnistaa puvun värityksen perusteella. Lady Macbethin väreinä ovat valkoinen ja punainen, kuningattarena myös kulta. Hänen pukunsa muuttuu sitä punaisemmaksi, mitä pidemmälle tragedia etenee.

Pasi Nikula näyttelee hienovireisesti vastentahtoista ja alkuun pelokastakin Macbethia. Alun korskea soturi on loppua kohden jo Klonkkua muistuttava, kalpea ja kuihtunut varjo entisestään. Macbeth tiedostaa toimivansa moraalisesti väärin. Aluksi hän potee huonoa omaatuntoa, mutta lopussa pelkokin on hylännyt hänet. Hän katuu tekojaan, mutta kokee ettei voi enää peräytyä: ”Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin.”

Merita Seppälä tekee vahvan roolityön Lady Macbethina. Macbethista tulee tekojensa myötä paha, kun taas lady tuntuu olevan paha jo valmiiksi. Lady on aluksi vahva, mutta hänkään ei kestä miten paljon tahansa. Kumpikin näyttelijöistä tuo taitavasti esiin sen, miten syyllisyys ja alati lisääntyvät verityöt jäytävät hahmoja sisältä. Tyhjäkatseisina ja haamujen riivaamina Macbethit vaeltavat linnassaan jo toisilleenkin vieraina eikä valta ja kunnia tuonutkaan heille sitä iloa, jota he siltä toivoivat.

Kimmo Lehto esittää Macbethin ystävää Banquota. Banquon sanat ovat tyyniä, mutta inhotus ja pelko Macbethia kohtaan kuvastuvat eleistä. Banquon tehtävänä on peilata Macbethin äkkipikaisuutta ja olla esimerkki siitä, että ei ole pakko toimia mielitekojensa mukaan. Häntäkin ennustus kyllä houkuttaa. Muista hahmoista kuin pääpariskunnasta ei kerrota juuri mitään, joten emme voi tietää, miten he olisivat toimineet vastaavan ennustuksen kuullessaan.

Sivuhahmojen tehtävänä on lähinnä todistaa Macbethin ja Ladyn lankeemusta ja taustoittaa tapahtumia. Osa hahmoista on miltei puhumattomia tai heillä on vain muutama repliikki. Ilmeet puhuvat kuitenkin yhtä paljon ja enemmänkin kuin sanat. Salon teatterin Macbethissa myös sivuosanäyttelijät pääsevät esiin ja näytelmä on niin vahva juuri siksi että se rakentuu yhteistyössä kaikkien näyttelijöiden kanssa.

Esteettömyys:

Katsomossa on pyörätuolipaikkoja ja ne sijaitsevat ensimmäisellä rivillä päädyissä. Salon teatteri pyytää ilmoittamaan pyörätuolipaikan tarpeesta etukäteen lippua varatessa.

Pyörätuolikulku teatteriin on takapihan kautta, jossa on pitkähkö ja varsin jyrkkä luiska. Luiskan päätteeksi on lisäksi korkea kynnys takaovelle ja siitä on varsin vaikea päästä ainakaan omin avuin sisään ilman henkilökunnan apua. Henkilökunta onneksi auttoi pitämällä ovea auki.

Teatterin sisällä on suht helppo liikkua. Tiloissa ei ole erillistä inva-wc:tä.

Salon kaupungin keskustan kadut ovat huomattavan vinoja ja kuoppaisia, joten niissä ei pärjää ilman avustajaa.

Teatteri: Ylpeys ja Ennakkoluulo

 Nelli Hautala, Anne Höglund, Iida Blomqvist,
Elina Toivanen, Liina Flinkman, Fiona Syrén ja Hannu Pajunen

Missä: Kaarina-Teatterissa, Viipurintie 118, 20780 Kaarina

Milloin: Ensi-ilta oli lauantaina 13.10.2018. 

Seuraavat esitykset 16.10.–14.12. ti ja pe klo 19 ja su klo 17. 

Viimeinen esitys lauantaina 15.12.2018 klo 15.00. Tästä linkistä pääset näytelmän omalle sivulle 

Kävin katsomassa esityksen perjantaina 19.10.2018. Tämä ja kaikki muut näytelmän esitykset ovat loppuunvarattuja! Mahdollisia peruutuspaikkoja voi tiedustella suoraan teatterista.

Esityksen kesto: Noin 3 h 05 min väliaikoineen (2h 45min ilman väliaikaa)

Ikäraja: Ei ikärajaa

Alkuperäisteos: Jane Austen, dramatisointi Simon Reade ja käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Ohjaus ja koreografia: Sami O. Vartiainen

Äänisuunnittelu: Ville Salminen

Valosuunnittelu: Taina Möysä

Lavastus: Niina Suvitie

Pukusuunnittelu: Anniina Kuula

Maskeeraus: Marika Torvinen

Esiintyjät: Päärooleissa Nelli Hautala (Elizabeth Bennet) ja Jarno Huhtala (Fitzwilliam Darcy).

Muissa rooleissa (aakkosjärjestyksessä) Mari Backman, Iida Blomqvist, Liina Flinkman, Tom Flinkman, Minna Huhtala, Anne Höglund, Varpu Jokimaa, Julius Kalliokoski, Kristiina Koljonen, Jarmo Kujala, Niina Laine, Juhani Lemmetyinen, Sanna-Kaisa Nurminen, Risto Nurmio, Alma Pajunen, Hannu Pajunen, Fiona Syrén, Elina Toivanen, Tuula Tyry, Helena Virtanen, Mirja Ylipieti sekä Jane Austenin roolissa Salla Vahtera.

Helena Virtanen, Nelli Hautala, Tom Flinkman (kasvot piilossa), Mirja Ylipieti (kasvot piilossa), Juhani Lemmetyinen, Elina Toivanen ja Tuula Tyry

Omia ennakkoluuloja päin:

En ole teininä enkä aikuisena lukenut Jane Austenin kirjoja, vaikka niitä on minulle paljon kehuttu. Olen kokenut ettei ”romanttinen hömppä” ja ihmissuhdepyöritys kiinnosta. Puolisoni ehdotti, että mennään kuitenkin katsomaan Kaarina-Teatterin 35-vuotisjuhlanäytelmäksi valittu Ylpeys ja ennakkoluulo. Lupasin lähteä mukaan ja tarinaan tutustuakseni lainasin kirjastosta sarjakuvaversion Austenin romaanista [1].

Sarjakuvan luettuani olin sitä mieltä, että tarinalla kestää iän kaiken päästä käyntiin ja siinä jaaritellaan aivan liikaa. Mutta rohkeasti vain näytelmää katsomaan, koska on aina mielenkiintoista nähdä millainen versio näyttämölle voidaan luoda.

"On yleisesti tunnustettu tosiasia, että naimaton, varakas mies tarvitsee välttämättä vaimon.”

Kaarina-Teatterin esitys nostaa komiikan keinoin esiin teemoja, jotka voivat tuntua nykykatsojalle vierailta kuten avioitumisen tärkeys sääty-yhteiskunnassa, säätyjen välinen tiukka hierarkia ja järkiavioliitto.

Tarina saadaan kulkemaan sujuvasti eteenpäin käyttämällä kaikkitietävää kertojaa, joka Kaarina-Teatterissa oli Jane Austen itse (Salla Vahtera). Kertoja alustaa katsojalle, missä milloinkin ollaan ja mitä on tapahtumassa. Toisena kerronnan muotona ovat kirjeet, joita luetaan ääneen. Kirjeen kirjoittaja lukee kirjeen sen saajalle, jolloin päästään kokemaan tilanne sekä kirjoittajan että vastaanottajan näkökulmasta. Tämä on oivallinen kerronnallinen ratkaisu!

Sarjakuvan perusteella pelkäsin, että näytelmässä seisoskeltaisiin siistinä ja seipäännielleenä keskustelemassa turvallisista aiheista. Näytelmässä oli onneksi hyvin vähän pönötystä. Hillityn tiukkapipoisuuden sijaan näytelmä tarjoilee katsojalle paljon tunteita ja toimintaa sekä oivaltavaa huumoria.

Erityisesti haluan nostaa esiin nuorta upseeria George Wickhamia esittävän Julius Kalliokosken roolityön. Mikä oivallinen draamakuningatar hän onkaan kertoessaan kovasta kohtalostaan! Kalliokosken Wickham on päällisin puolin ystävällinen, kohtelias ja hillitty. Kun muiden silmä välttää niin ilmeistä ja eleistä paljastuu mies, jota on syytä varoa.

Tom Flinkman, Julius Kalliokoski ja Juhani Lemmetyinen upseereina sekä Iida Blomqvist

Iida Blomqvist esittää sopivan yliampuvasti Lydia Bennettiä joka on kiinnostunut ulkonäöstään ja komeista upseereista. Toisin kuin Austenin tekstissä näytelmäversion Lydia ei kuitenkaan kuvaudu hölmöksi joka lähtee kenen tahansa kiinnostusta osoittavan matkaan. Hän itse päättää lähteä ja muuttaa oman tilanteensa. On kokonaan toinen asia muuttuuko tilanne parempaan, mutta ainakin se muuttuu.

Hillityin ilmein ja elein piirtyvät esiin Mirja Ylipietin näyttelemä Elizabethin paras ystävä Charlotte Lucas tuskastuneena papinrouvana ja Helena Virtasen Caroline Bingley kireän kohteliaana säätyläisneitinä. Caroline-neidin eleet ja ilmeet kertovat toista tarinaa kuin hänen pinnalta kohteliaat sanansa.

Tom Flinkman esittää lipevää mutta hölmönpuoleista pappia herra Collinsia. Rooli tasapainoilee iljettävyyden ja komiikan välillä. Ei siis ihme, että kaikki Bennettin tyttäret kavahtavat häntä. Paikoin mennään ehkä liiaksikin komiikan puolelle, mutta parempi niin, sillä herra Collinsin ei ole tarkoituskaan olla mikään ahdistelijakauhistus.

Kristiina Koljonen tekee mainion roolin Madame de Bourghina. Näytelmän alkupuolella hän on hillitty ja hallittu. Loppua kohden hän ei enää pystykään kontrolloimaan muita tahtonsa mukaan. Hän juoksuttaa palvelijattarensa hakemaan erilaisia päihteitä saadakseen pidettyä hermonsa kurissa. De Bourghin hahmosta tulee elävästi mieleen Hei, me lennetään! –elokuvan lennonjohtaja Steve McCroskey (Lloyd Bridges) joka valitsi väärän päivän lopettaa tupakointi, viinanjuonti ja huumeidenkäyttö.

Kaarina-Teatterin Ylpeys ja ennakkoluulo on hyväntuulinen draamakomedia, jossa on loppu hyvin, kaikki hyvin.

Esteettömyys:

Kaarina-Teatterin ulko-ovella on pitkä ja loiva pyörätuoliramppi. Teatterin ulko-ovella ja teatterisalin edessä on noin viiden sentin kynnys. Kahvioon mentäessä ei ole kynnyksiä. Teatterissa on tilava inva-WC. WC:hen mentäessä on pieni tasoero/ramppi. Vahtimestarit auttavat pyörätuolia tai rollaattoria käyttävää asiakasta tarvittaessa rampeissa ja kynnyksissä.

Teatterissa ei ole induktiosilmukkaa. Huonokuuloisen katsojan kannattaa varata paikka etummaisilta riveiltä.

Katsomossa on muutama paikka liikuntaesteisille ja ne sijaitsevat ensimmäisellä rivillä päädyissä. Kaarina-Teatteri pyytää ilmoittamaan pyörätuolista tai muusta liikuntaesteestä lippua varatessa, koska pyörätuolipaikkoja on rajallinen määrä. Pyörätuolia käyttävä voi istua omassa tuolissaan tai hänet voidaan auttaa tavalliselle tuolille.

Saattaja pääsee katsomoon ilmaiseksi, kunhan lippuvarausta tehtäessä on varattu paikka saattajalle ja saattajakortista mainittu.

1 Austen - Edginton - Deas: Pride and prejudice – a graphic novel

Teatteriesitys: Peppi Pitkätossu

Kuva: Tapio Väntsi

Missä: Ruskon kesäteatterissa, Vanhatie 11

Milloin: Ensi-ilta oli sunnuntaina 3.6.2018 Tästä linkistä pääset katsomaan, milloin ovat muut näytökset.

Kävin katsomassa esityksen sunnuntaina 10.6.2018. Tämä ja kaikki muut näytelmän esitykset ovat loppuunvarattuja!

Alkuviikosta ilma oli hieman koleahko, mutta sunnuntaiksi ilma lämpeni kesäiseksi. Ruskon kesäteatterin katsomo on katettu, joten katsoja on sateelta suojassa. Kesäsään vaihtelevuuden takia kannattaa aina silti ottaa mukaan hieman ylimääräistä vaatetusta.

Esityksen kesto: Noin 1 h 55 min väliaikoineen

Ikäraja: Ei ikärajaa

Käsikirjoitus: alkuperäinen käsikirjoitus Astrid Lindgren, dramatisointi Staffan Götestam, suomennos Liisa Ryömä

Ohjaaja: Tapio Väntsi

Musiikki: Georg Riedel, Anders Berglund, Jan Johansson

Musiikin sovitus ja tuotanto: Jouni Lehtonen

Koreografia: Marko Carlson

Lavastuksen suunnittelu ja tarpeisto: Katri Uuttu

Puvustus ja tarpeisto: Tarja Siirtola-Virta

Maskeerauksen suunnittelu: Tarja Siirtola-Virta ja työryhmä

Ääniteknikko: Vili Hokkanen

Esiintyjät: (aakkosjärjestyksessä) Aava Aaltonen, Mimosa Ahde, Elena Blomqvist, Iida Blomqvist, Eikku Flinkman, Sanni Huhtala, Myy Hämäläinen, Mikko Jäästö, Kristiina Koljonen, Emilia Mäkilä, Maarit Mäkipää, Oosa Mäkipää, Alma Pajunen, Hannu Pajunen, Anni Rantala, Toni Rautio, Riitta Sahla, Vili Suonpää, Lotta Uuttu ja Jade Vainio.

Kuva: Tapio Väntsi

Näytelmästä:

Ohjaaja Tapio Väntsi kertoo kertoo, että Peppi-näytelmää esitetään koko ajan jossain päin Suomea. Täksi kesäksi Peppi on saatu Ruskolle. Ensimmäinen teatteriesitys Peppi Pitkätossusta sai ensi-iltansa Tukholmassa maaliskuussa 1946. Mielestäni on hienoa, että lastennäytelmä on kestänyt aikaa jo 72 vuotta.

Näytelmä alkaa siitä, kun Peppi (Lotta Uuttu) muuttaa Huvikumpuun ja saa uusiksi ystävikseen Tommin (Toni Rautio) ja Annikan (Iida Blomqvist). Teatterin lavalla ehditään käydä koulussa, sirkuksessa ja monessa muussakin paikassa ennen kuin on loppuaplodien aika.

Näytelmä etenee varsin nopeasti ja sekä liikuttavat että iloiset kohtaukset ovat hyvin tasapainossa. Peppi näyttämöllä (Pippi på scen) -kirjan kirjoittaja Martin Hellström kertoo, että kun Peppi-kirjasta muokattiin näytelmäversiota siitä vähennettiin dialogia ja sanaleikkien osuutta. Sen sijaan siihen lisättiin kakkuja, poliiseja, menoa ja meininkiä (vapaasti suomennettu ruotsinkielisestä Wikipedia-artikkelista Pippi Långstrump). Aikuiskatsojan näkökulmasta riehumiskohtauksia olisi voinut hieman lyhentääkin.

Lavastus on raikas ja siinä on paljon yksityiskohtia. Pepin makuuhuoneen seinällä on muistuttamassa enkelinsiivet äidistä ja laivataulu merirosvoisän ammatista. Lavastuksessa on myös kiinnitetty huomioita turvallisuuteen. Katolle kiipeävillä on turvavaljaat ja kattolamppu on kiinnitetty niin lujasti, että siinä voi huoletta keinua. Huvikumpuun kuuluu olennaisena osana myös Pepin apina herra Tossavainen, jonka Hannu Pajunen elävöittää kekseliäästi.

Kuva: Tapio Väntsi

Minä ja Heppu (Maarit Mäkipää)
Kuva: Jussi Lahtonen

Näytelmä on roolitettu luontevasti ja monelle näyttelijälle tarjoutuu mahdollisuus tukea tarinaa useassa hyvin toteutetussa sivuroolissa. Nuoremmat lapsinäyttelijät pääsevät loistamaan erityisesti sirkuskohtauksen pelleinä ja akrobaatteina. Maarit Mäkipään esittämät hevosroolit ovat taitavasti tehtyjä ja fyysinen komedia varsin onnistunutta. Rooliasun alla tulee varmasti myös todella kuuma.

Peppi Pitkätossu on koko perheen näytelmä, josta jää hyvä mieli. Parasta oli kuulla pienten katsojien nauravan. Näytelmässä on monta asiaa josta nauttia kuten kielellä leikittely, lasten välinen ystävyys ja se, että huumorintajuttomat aikuiset joutuvat miettimään omia näkemyksiään uudestaan. Liikuttavaa on Pepin vahva usko siihen, että isä vielä palaa kotiin.

Esteettömyys:

Katsomossa on kaksi pyörätuolipaikkaa katsomon päädyissä. Teatteri pyytää ilmoittamaan pyörätuolipaikan tarpeesta etukäteen lippua varatessa.

Katsomon portaikkoon saadaan luotua tasainen istumapaikka tukilaudalla johon pyörätuoli nostetaan. Lämpimät kiitokset näyttelijöille Hannu Pajuselle ja Mikko Jäästölle avustamisesta!

Kesäteatterin tiloissa on myös inva-wc. Kahvio on sekä ulko- että sisätiloissa.

Tampereen Ooppera: Veljeni Vartija

Missä:Tampere-talossa

Milloin: Pe 16.2.2018 klo 18.30, kantaesitys Su 18.2. klo 15.00
Ke 21.2. klo 18.30 (YLE televisioi) La 24.2. klo 15.00 To 1.3. klo 18.30 La 3.3. klo 15.00

Sävellys Olli Kortekangas
Musiikinjohto Santtu-Matias Rouvali
Libretto ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Puvut Tarja Simone
Lavastus Kati Lukka
Valosuunnittelu Ville Syrjä

Rooleissa:

Tuuli Takala Amanda Rossi
Ville Rusanen Eemil Rossi
Tuomas Katajala Iisakki Friman
Juha Kotilainen Johannes Rossi
Päivi Nisula Rauha Valkonen
Erica Back Serafina Suomi
Virpi Räisänen Hanna Waltz
Suvi Väyrynen Onni Kontio
Tuomas Pursio Tuntematon sotilas

sekä Tampere Filharmonia, Tampereen Oopperan kuoro ja Tampereen Oopperan lapsikuoro.

Linkki Ylen sivuille: https://areena.yle.fi/1-4313553

Lähetyksen jälkeen ooppera on katsottavissa Areenassa 22.2.2018 alkaen 6 kk ajan 20.8.2018 asti.
Teos nähdään myös Yle Teemalla pääsiäisenä.

Silmänräpäys sitten -

Kävin katsomassa Veljeni vartijan kantaesityksen Tampereella 16.12. 2018. Tämän lisäksi katsoin YLE: n televisioiman näytöksen 21.02.2018. Veljeni vartija on Tampereen Oopperan tilausteos, jonka aiheena on vuoden 1918 sisällissota. Kyseessä on uusin suomalainen ja ensimmäinen Tampereelle sijoittuva ooppera.

"Paljon synkkää ja surullista", oli ennakko-oletukseni. Toki oopperassa oli synkät hetkensä ja surullisia kohtaloita, mutta ennakko-oletukseni oli muuten pielessä. En osannut aavistaa, miten musiikillisesti monipuolista, teemoiltaan monivivahteista ja kuitenkin helposti lähestyttävää teosta olin menossa katsomaan. Materiaalista olisi voinut kirjoittaa kaksikin teosta ja keskittyä siten tiettyihin teemoihin enemmän. Nyt ooppera eteni välillä hengästyttävääkin vauhtia.

Musiikillisesti Veljeni vartija sisälsi monenlaista: pieniä kuoro-osia, suuria kuoro-osia, lapsikuorolle oma osa. Solisteille perinteisiä aarioita, duettoja ja trio. Musiikin tyylissä oli paljon vaihtelua. Oli kepeää ja synkkää teemaa, parodiaa, pilkkalaulua ja jopa kabaree-tyyliä.

Sekä säveltäjä Olli Kortekangas että libretisti Tuomas Parkkinen ovat painottaneet, että ooppera lähtee liikkeelle pienestä ihmisestä. Tarinan keskiössä on Rossin perhe, joka jakautuu sisällissodan mainingeissa. Rossin perhe läheisineen kuvastaa Suomea pienoiskoossa. Hahmot ja heidän kohtalonsa ovat kuvitteellisia, mutta ympäröivät tapahtumat nojautuvat tiukasti historiallisiin tapahtumiin. Ajallisesti teos kattaa noin neljän ja puolen vuoden aikajakson.

Ainoastaan yhdelle roolihahmolle on esikuvansa tosielämässä. Onni Kontion hahmo pohjautuu 14-vuotiaaseen oululaiseen lapsisotilaaseen Onni Kokkoon. Parkkinen kertoi päätyneensä Kokkoon, koska Kokosta tuli kuolemansa myötä valkoisen armeijan ikoninen sankari. Toinen syy ottaa Onni Kontion hahmo oopperaan mukaan oli se, että kyseessä on housurooli. Housuroolissa naislaulaja esittää poikaa tai nuorta miestä. Parkkisen mukaan housurooli on myös kumarrus oopperan historialle.(YLE:n haastattelu oopperan kohdasta 1:32:16 eteenpäin).

Agitaattorin ja kansankiihottajan Hanna Waltzin rooliksi on mainittu myös kohtalokas nainen. Hän toimii takapiruna ja käänteisen omatunnon äänenä yllyttämässä hahmoja väkivaltaan. Ensi-illassa Virpi Räisäsen ääni ei valitettavasti kantanut orkesterin yli ja agitaattorin sanoma jäi tekstityksen varaan. Keskiviikon televisioinnissa ääni kantoi hyvin. Parkkisen mukaan Waltzin hahmo edustaa maagista realismia (YLE:n haastattelu oopperan kohdasta 1:29 eteenpäin).

Tampereen läsnäolo toteutuu upean lavastuksen avulla. Yksinkertaisilta näyttävin keinoin on luotu helposti tunnistettavia paikkoja. Kolmannen näytöksen alussa näyttämö muuttui Tampereen teatteriksi punaisten kankaiden ja näytelmäkirjailijoiden nimien avulla. Kalevankankaan hautausmaa muodostui kahteen kertaan, kun taisteluissa kuolleiden haudoille kannettiin ristit. Oivaltavaa ja vähäeleistä.

Kaikkein hienointa lavastuksessa oli kuitenkin kuorokohtaus Johanneksen kirkossa. Hugo Simbergin maalauksen köynnöksenkantajapojat olivat osa kuoroa, joka puhkesi laulamaan pakolaiskuoron kanssa Mustaa, mustaa. Koska Tampere-talo ei ole teatteri eikä oopperatalo, on lavastus rakennettu paikan päälle.

Näin hienosti tehdyn Tampereen voisi mielestäni pakata matkalaukkuun ja laittaa kiertueelle muihin kaupunkeihin, sillä vain kuusi esitystä tuntuu oopperan luomiseen käytetyn valtavan työmäärän ja henkilötyövuosien tuhlaukselta. Tarinan taistelut olivat Tampereella, mutta sisällissodan tapahtumat koskettivat koko kansakuntaa. Esittäkää siis ihmeessä Veljeni vartijaa vielä muuallakin!

Mielenkiintoista olisi myös nähdä jatkoa tarinalle. Mitä tapahtui loppunäytöksen jälkeen ja seuraavat kaksikymmentä vuotta? Miten jakautunut kansakunta kykeni yhdistymään Talvisodan alla? Olisiko siinä tilausta seuraavalle tamperelaisoopperalle?

Teatteriesitys: Liisa Ihmemaassa

Kuva: Mika Nurmi Photography

Missä: Ruskon kesäteatterissa, Vanhatie 11

Milloin: Ensi-ilta oli sunnuntaina 4.6. 2017. Tästä linkistä pääset katsomaan, milloin ovat muut näytökset.

Kävin katsomassa ensi-illan sunnuntaina 4.6. Tähän näytökseen sain kutsuvieraslipun.

Ilma oli poutainen ja lämpimähkö. Tänä keväänä ja alkukesällä on ollut huomattavan viileää, joten mukana olivat hanskat ja kaulahuivi sekä yllä lämmin takki eikä siinä ollut yhtään liikaa . Varaa siis mieluummin mukaan yksi ylimääräinen kerros lämmintä, kuin yksi liian vähän. Ruskon kesäteatterissa on katettu katsomo, joten katsojaa ei haittaa vaikka vähän sataisikin. Näytelmään se kenties tuo jotain lisää?

Esityksen kesto: Noin 1 h 45 min väliaikoineen

Ikäraja: Ei ikärajaa

Käsikirjoitus: alkuperäinen käsikirjoitus Lewis Carroll, sovitus näytelmäksi Pentti Pesä ja Pekka Ojamaa

Ohjaaja: Pauliina Salonius

Musiikin sävellys ja äänitehosteet: Jouni Lehtonen

Musiikin sanoitus: Jouni Lehtonen ja Eikku Flinkman

Ääniteknikko: Vili Hokkanen

Puvustus: Tarja Siirtola-Virta

Lavastus ja tarpeisto: Katri Uuttu

Maskeeraus: Milana Keskikastari

Esiintyjät: (aakkosjärjestyksessä) Aava Aaltonen, Mimosa Ahde, Elena Blomqvist, Iida Blomqvist, Liina Flinkman, Tom Flinkman, Venla Hietaharju, Enni Huhtala, Sanni Huhtala, Mikko Jäästö, Kristiina Koljonen, Emilia Mäkilä, Sanna-Kaisa Nurminen, Alma Pajunen, Hannu Pajunen, Toni Rautio, Riitta Sahla, Vili Suonpää ja Lotta Uuttu.

Kuva: Mika Nurmi Photography

Näytelmästä:

Olen lukenut Liisa-kirjani moneen kertaan ja nähnyt Walt Disneyn ja Tim Burtonin versiot Ihmemaasta. Odotin suurella mielenkiinnolla, millainen Ihmemaa Ruskolle on luotu ja mitä siellä tapahtuu.

Luvassa on satu, jossa tapahtuu kaikenlaista kummaa. Tarina alkaa siitä, kun Liisa putoaa kaninkoloon ja saa kutsun Kuningattaren puutarhajuhliin. Sitten kaikki alkaa muuttua! Katsoja saa ällistellä ja hämmästellä Liisaa ja Liisan kanssa. Sekä aikuiselle että lapselle löytyy naurun ja miettimisen aihetta, samastakin tapahtumasta eri tasoilta.

Lavastus on kirkasvärinen ja kukallinen ja sieltä löytyy pieniä yllätyksiä. Yksityiskohtaiset, runsaat ja paikoin humoristisetkin puvut lisäävät tarinaan säihkettä  ja sadunomaisuutta. Liisan suurentumiset ja pienentymiset on tehty oivaltavasti.

Näyttämön tapahtumissa tulee seuranneeksi ainakin yhtä paljon itse tarinaa kuin sen puitteita. Liisan seikkailuissa ei ole varsinaista juonta, mutta alku ja loppu niillä on. Katsoja voi itse miettiä, mitä oikein tapahtuikaan.

Kuva: Mika Nurmi Photography

Näytelmän ohjaaja Pauliina Salonius kirjoittaa Liisan käsiohjelman esipuheessa että:

 "Ruskon kesäteatterin toiminta on vahvasti yhteisöllistä. Se yhdistää joka kesä eri ikäisiä ihmisiä toimimaan yhdessä saman tavoitteen hyväksi. Tänä kesänä Ruskon kesäteatterin konkarit saavat rinnalleen monta ensikertalaista. Kaikki ovat heittäytyneet mukaan suurella sydämellä, ja yhdessä tekemisen riemu on ollut suurta"

Tämä yhdessä tekemisen riemu sekä ilo näyttelemisestä välittyy  katsojalle vahvana. Erityisesti haluan nostaa esiin pienen Murmelin (Sanni Huhtala) ja Kaalimadon (Emilia Mäkilä). Kaikki näyttelijät yhdessä luovat Liisan Ihmemaan ja ylläpitävät sitä.

Esteettömyys: Tulin näytökseen pyörätuolilla. Nousevan katsomon kaltevaan portaikkoon luodaan tukilaudan avulla tasainen istumapaikka. Avustajani pääsi viereeni istumaan. Näkyvyys oli erinomainen. Teatteri pyytää ilmoittamaan pyörätuolista etukäteen, jotta he osaavat varautua.

Ruskon kesäteatterin pyörätuolipaikka

Jos tulet paikalle ilman avustajaa, voi pehmeässä hiekkamaastossa kelaaminen olla hieman raskasta, mutta henkilökunta auttaa varmasti. Kesäteatterin kahvio on sekä ulko- että sisätiloissa. Kesäteatterin tiloista löytyy myös inva-wc. 

Elokuva: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Missä: Elokuvateattereissa

Milloin: Suomen ensi-ilta oli 30.9. 2016.

Ikäraja:12

Ohjaaja: Tim Burton

Käsikirjoitus: Jane Goldman

Rooleissa: Asa Butterfield, Eva Green, Judi Dench, Samuel L. Jackson, Chris O'Dowd, Allison Janney, Rupert Everett, Terence Stamp, Ella Purnell

IMDB-linkki: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Kävin katsomassa 2D-version 13.10.2016. Pyrin katsomaan elokuvista aina 2D-version migreenin välttämiseksi. Halusin ehdottomasti katsoa teoksen elokuvateatterissa, koska Burtonin visuaalisesti hienot ohjaukset pääsevät parhaiten oikeuksiinsa isolla kankaalla.

Elokuva perustuu Ransom Riggsin samannimiseen kirjaan. Olen lukenut kyseisen kirjan, joten elokuvaa katsoessani osin tahtomattanikin vertaisin elokuvaa kirjaan. Tuntuu oudolta, että elokuva olisi tehty kuvittamaan Riggsin kirjaa, sillä siinä on erittäin hienoja vintage-valokuvia, jotka jättävät enemmän tilaa mielikuvitukselle kuin elokuvan hahmot.

Kirjaa ei tarvitse tuntea nauttiakseen elokuvasta. Kirjan lukeneille tiedoksi kuitenkin, että noin puoleen väliin elokuvaa mennään kirjan mukaan. Sen jälkeen lähdetään muille poluille.

Kirjan tarina alkoi toimimaan vasta noin sadan ensimmäisen sivun jälkeen. Elokuva lähtee paremmin käyntiin ehkä siksikin, että kuvalliseen muotoon ja dialogiin pystyy tiivistämään paljon kerrontaa. Kirjan tapahtumat petaavat erilaista loppua kuin mitä odottaisi, osittain varmasti siksi, että kirjasta on tulossa kolmen kirjan sarja. Kirja olisi ansainnut jäädä yksiosaiseksi ja pysyä tragediana. Elokuvaan on valittu erilainen loppu, ja mielestäni tämä on hyvä ratkaisu. Kirja on kasvutarina, mutta elokuvaan se ei oikein välity.

Monissa arvioissa elokuvaa on kritisoitu myös siitä että se ei ole tarpeeksi burtonmainen ja paheksuttu sitä, ettei se yllä Burtonin varhaisten töiden tasolle. Miksi kenenkään ohjaajan ylipäätään pitäisi toistaa itseään samanlaisena iän kaiken? Elokuvaa on myös arvosteltu siitä, että se ei tartu mahdollisuuksiin käsitellä vakavia.

Mielestäni kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta. "Puolassa oli 30-luvulla hirviöitä, ja jouduin pakenemaan niitä." kertoo Jaken isoisä. Historiaa tunteva tietää, mistä on kyse ja historiaa tuntematon voi ottaa selvää ja oppia uutta, myös vakavista asioista.

Teosta on verrattu myös X-Men -elokuviin, ja elokuvalla on sama käsikirjoittaja kuin Marvelin X-Men: First Class -elokuvassa eli Jane Goldman. Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan johtune tästä vaan siitä, että Neiti Peregrinen lastenkodista puhutaan monessa arviossa kouluna eriskummallisille lapsille, ja siitä saadaankin näppärästi yhteys Xavierin kouluun lahjakkaille nuorille (Xavier's School for Gifted Youngsters).

Vaikka olen ihan hiljattain katsonut useamman X-Men -elokuvan, niin tämä vertailu ei tullut mieleeni. Kirjassa lapset eivät käytä voimiaan mihinkään erityiseen tarkoitukseen, oli se sitten hyvään tai pahaan. Kirjan lapset pikemminkin päätyisivät sirkuksen kummajaisiksi kuin pukisivat kirkkaita trikoita ylleen. Toisin kuin professori Xavierin oppilaat, Peregrinen lapset ovat juuttuneet aikasilmukkaan toistamaan yhtä päivää uudestaan ja uudestaan. Se ei mahdollista henkilökohtaista eikä mitään muutakaan kasvua. Vertaisin elokuvan tarinaa ennemmin Peter Paniin ja Mikä-Mikä -maahan.

Elokuvassa olisi ollut aineksia monen aiheen syvempäänkin tarkasteluun, mutta mihinkään ei pysähdytä pidemmäksi aikaa, vaan elokuva juoksutetaan tasaisen varmaan tahtia loppuun asti. Elokuva on sopivan mittainen, kaunista katsottavaa ja kelpo ajanvietettä. Kuitenkin jää tunne, että elokuva ei oikein itsekään tiedä, mitä lajityyppiä se edustaa tai mikä sen sanoma on. Elokuvakokemus olisi varmasti ollut mieleenpainuvampi, jos sisältöä ja sanomaa olisi terävöitetty.

Esteettömyys: Näytös jossa kävin esitettiin Turun Kinopalatsin salissa 4, jossa pyörätuolipaikat ovat ilahduttavasti salin keskirivillä. Reunassa olleille paikoille pääsi suoraan ovesta. Keskirivin pyörätuolipaikka on myös salissa 3. Ykkös- ja kakkossaleissa pyörätuolipaikat ovat salin yläriveillä. Salin keski- tai yläriviltä on huomattavasti parempi katsoa elokuvaa kuin ensimmäisen rivin alakulmasta, jossa muiden salien pyörätuolipaikat sijaitsevat. Salissa yksi on kolme pyörätuolipaikkaa, saleissa 5 ja 6 kaksi ja muissa saleissa yksi.

Jos pyörätuolipaikka haluamaasi näytökseen on jo ehditty myydä ja kuitenkin haluat katsomaan saman näytökseen, niin silloin sinun pitää pystyä siirtymään itse tai avustajasi auttamana normaalille istumapaikalle. Salihenkilökunta ei saa avustaa siirtymisissä. 

Ooppera CircOpera

Missä: Suomen kansallisoopperassa

Milloin: Ensi-ilta oli 16.09. 2016. Näytöksiä on 01.10. asti.

Ikäraja:. Koko perheen teos

Sirkuskoreografia: Sanna Silvennoinen

Balettikoreografia: Ville Valkonen

Ohjaaja: Jere Erkkilä

Musiikinjohto: Alberto Hold-Garrido

Valaistus- ja videosuunnittelu: Mark Väisänen

Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Ruskela

Laulusolistit: Hanna Rantala (soprano), Mika Pohjonen (tenori), Ville Rusanen (baritoni) ja Koit Soasepp (basso)

Sirkustaiteilijat: Victor Cathala, Gengis van Gool, Mikko Karhu, Sanja Kosonen, Aourell Krausse, Wes Peden, Kati Pikkarainen ja Viivi Roiha

Tanssijat: Ville Valkonen , Tuomas Hyvönen, Koichi Kamino, Inka Hulkko, Yuko Valkonen, ja Chigusa Fujiyoshi

Puvustus: Oopperan ja baletin pukuvarasto on nyt päässyt yksittäisteosta laajempaan käyttöön. Kuoron puvustuksessa näkyi tuttuja hahmoja monesta teoksesta. Itse löysin ainakin valkyyria Brunnhilden, Oopperan kummituksen ja väkeä Figaron häistä

 Tunnelmia:

Kävin katsomassa esityksen 20.09. 2016. Upea, visuaalisesti näyttävä ja mukaansatempaava teos, jossa yhdistyvät sirkuksen taika ja oopperan kauneus. En aio kertoa tässä, mitä kaikkea esityksessä tapahtuu, sillä jos satut vielä saamaan liput tai sinulla on jo ne, niin haluaisin pitää yllätykset yllätyksinä ja antaa ohjelman  hämmästyttää ja ihastuttaa sellaisenaan.

Esityksen kuvailun sijaan otan tässä esiin mielestäni parhaat kohdat monien hyvien joukosta. Olen valinnut Youtube-linkit sattumanvaraisesti sellaisten joukosta, jotka minua miellyttävät ja jotka mielestäni antavat edustavan kuvan kappaleesta.

Kaunein kohta oli Bist du bei mir Stölzelin oopperasta "Diomedes, oder die triumphierende Unschuld." Bist du bei mir.

Hauskimman kohdan jakoivat seuraavat kaksi: Nikolai Rimski-Korsakov (sov. Albert O Davis) Kimalaisen lento soolotuuballe ja orkesterille. Välisoitto oopperasta Tsaari Saltanin tarina. Kimalaisen lento  ja Gioachino Rossini (sov. Julie Eschliman) alkusoitto oopperasta Wilhem Tell. Wilhelm Tell -alkusoitto.

Eniten odotin: Carl Orffin O fortuna-kappaletta teoksesta Carmina Burana. Teos on kokonaisuudessaan hieno, mutta kyllä tämä teoksen aloitus- ja lopetuskappale on minusta se kaikkein hienoin. Siinä on niin suurta voimaa ja se on vahvuudessaan selkäpiitä värisyttävä. O fortuna.

Jos CircOperaa jatketaan tulevaisuudessa, niin mielelläni haluaisin nähdä ja kuulla kappaleen Papagenon ensimmäisen aarian Mozartin oopperasta Taikahuilu. Der Vogelfänger bin ich ja. Tämän lisäksi toivoisin myös jotain pientä kuvakoostetta käsiohjelma oheen tai lisäksi.

Esteettömyys

Tulin oopperaan avustajani kanssa pyörätuolilla. Kävelimme Oopperatalolle Kampin keskuksesta. Jos tulet pyörätuolilla, niin kannattaa mennä mahdollisimman pian kadun yli keskustasta katsottuna oikealle puolelle Mannerheimintietä, sillä se on paljon siinä on paljon vähemmän kadunylityksiä eikä ollenkaan sadevesikouruja. Niitä löytyy vasemmalta puolelta harmiksi asti.

Oopperaan on kaksi sisäänkäyntiä: pääovi Mannerheimintien puolella ja toiset ovet Töölönlahden puolella, jossa ovat myös invapysäköintipaikat ja taksitolppa. Pääsisäänkäynnistä tullessa ensimmäisen parven invapaikat ovatkin jo samassa kerroksessa, lisää paikkoja on toisella parvella. Hissillä pääsee kaikkiin kerroksiin. Katsomokerroksen inva-wc:hen päästäkseen tarvitsee avustajaa saadakseen ovet auki. Alaeteishallin wc:hen pääsee itsenäisesti. Oopperan oma sivu esteettömyydestä.